Lapsia roskiksissa ja tappoja lähes joka päivä – 1920-luvun Suomi oli raaka, mutta oikeus lempeä
Etsiväkomisario Juho Markus heräsi telefoonin pirinään pian puolenyön jälkeen 17. helmikuuta 1921. Soittaja oli Vaasan poliisilaitoksen etsivä Viljo Voima. Komisario Markus kuunteli päivystäjän nopeaa puhelinraporttia:
Kaksi poliisimiestä oli murhattu poliisilaitoksella.
Järjestyspoliisin konstaapeli Oskar Lindgren oli pidättänyt vähän ennen puoltayötä humalaisen jääkäriluutnantin, joka teutaroi sapeli kädessään keskustan Kirkkopuistikolla. Etsivä Voima oli itsekin laitoksella, kun ylikonstaapeli Juho Järvi alkoi kuulustella häirikköä päivystyshuoneessa.
Äkkiä Voima kuuli päivystyshuoneesta useita laukauksia. Kun etsivä riensi huoneeseen, konstaapeli Lindgren ja ylikonstaapeli Järvi makasivat kuolleena lattialla. Ikkuna oli auki. Sen alla lumessa näkyi jalanjälkiä, jotka johtivat kadulle.
Etsiväkomisario Markus kuunteli Voiman puhelinraportin loppuun, pukeutui, kiirehti ulos ja otti kadulta pika-ajurin. Hän käski sen ajaa poliisilaitokselle.
Ylikonstaapeli Järvi makasi lattialla polvet koukussa ja kädet sivuilla. Häntä oli ammuttu kurkkuun ja sydämeen. Lindgren makasi vatsallaan verilammikossa. Häntä oli ammuttu ohimon viereen ja solisluuhun lähelle kaulaa. Lattialla oli kuusi pienen 6,35-kaliiberisen taskuaseen hylsyä.
Lindgrenin vieressä lojui paljastettu sapeli. Huoneen sohvalla oli upseerin harmaa kenttälakki, jossa näkyi veripisaroita ja nimikirjaimet O.J.
Etsivät alkoivat nopeasti selata matkustajakotien asukasluetteloita. Hotelli Ernstin luettelosta tärppäsi. Sinne oli edellispäivänä saapunut tamperelainen jääkäriluutnantti Otto Joki.
Vaasan kaksoismurha oli alkusoittoa ajalle, joka nykyään tunnetaan Suomen rauhanajan historian väkivaltaisimpana kautena.
1920-luvun alussa yhteiskuntaa sekoitti entisestään kieltolaki, joka oli tullut voimaan 1919. Spriin eli pirtun salakuljetus muodosti nopeasti ammattimaisen tai vähintään puoliammattimaisen salakuljetus- ja trokausrikollisuuden maahan, joka jo ennen kieltolakia oli ollut sangen kuiva. Kieltolaki muutti tilanteen sellaiseksi, että tavallinen kansa ei enää pystynyt hankkimaan juuri muuta alkoholijuomaa kuin 96-prosenttista laitonta pirtua. Sitä myytiin kenelle tahansa niin paljon kuin rahaa riitti.
Väkivaltarikollisuus lisääntyi myös muualla Euroopassa, mutta Suomessa kuljettiin kohti katastrofia
Sikiöasennossa poliisivankilan kopin lattialla maannut jääkäriluutnantti Otto Joki vääntelehti levottomana. Hän luuli, että bolsevikit olivat vanginneet hänet, riisuneet aseista ja vieneet saappaatkin jalasta.
Totuus selvisi aamulla, kun konstaapeli kertoi luutnantille, mitä yöllä oli tapahtunut. Joki oli otettu kiinni sammuneena erään vahtimestarin asunnon eteisestä, jonne hän oli murtautunut murhien jälkeen. Murtunut luutnantti voihki, itki ja vuodatti poliiseille:
– Ette voi tietää, mitä minä sydämessäni tunsin, kun minä tänä aamuna herättyäni sain tiedon, että olen murhamies.
Verijäljet, pistooli, sapeli ja silminnäkijätodistajat todistivat aukottomasti, että Joki oli ampunut poliisit. Hän myönsi sen itsekin, vaikka ei muistanut tekoa. Etsiväkomisario Markus tutki tapauksen tarkasti.
Hän kuulusteli kymmeniä todistajia, piirsi kartan rikospaikasta ja tilasi asiantuntijalausuntoja. Markus tiesi, että tuomion saaminen kaksoismurhaajalle ei ollut läpihuutojuttu. Syynä oli suomalaisten kaksijakoinen suhtautuminen alkoholiin.
Yleensä luullaan, että lievät rangaistukset ovat 1960-luvun keksintö. Se ei ainakaan henkirikostuomioiden osalta pidä paikkaansa. Jos 1920-luvulla puukotti vaimonsa kuoliaaksi tai ampui kaverinsa iltamissa, tavallinen rangaistus oli kahdeksan vuotta kuritushuonetta. Se ei ainakaan ole pidempi kuin tavallinen tapporangaistus nykyään.
Tutkija Martti Lehti Helsingin yliopiston kriminologian ja oikeuspolitiikan yksiköstä huomauttaa, että annetut henkirikostuomiot olivat itse asiassa jopa keskimäärin lievempiä kuin nykyään. Muutos ensikertalaisuuskäytännössä tasoittaa eroa. 1920-luvulla ensikertalainen istui tuomiostaan kolme neljännestä, kun nykyään hän istuu puolet. Lopputulos on, että henkirikosrangaistukset ovat käytännössä yhtä pitkiä kuin 1920-luvulla.
1920-1930-luvun Suomi oli paljon nykyistä raaempi yhteiskunta. Tämän taustalla oli kymmeniä vuosia jatkunut väkivaltainen poikkeusaika, jonka huipentumana verinen sisällissota oli tehnyt ihmishengestä halvan. Nykyään myös tiedetään, että lapsena koettu väkivalta lisää oman väkivaltaisuuden riskiä. Suomi oli yhteiskunta, jossa lapsia piti hakata, jos halusi olla hyvä vanhempi.
1920-luvussa oli silmiinpistävää myös se, että samalla kun viinaa yritettiin kitkeä maasta kieltolailla, humalassa tehtyihin rikoksiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Niin kävi Vaasassakin.
Tolkuton humala pelasti luutnantti Joen. Häntä syytettiin Vaasan raastuvanoikeudessa kahdesta tahallisesta taposta, joista olisi voinut seurata elinkautinen vankeusrangaistus.
Sotasankari Joki oli palvellut jääkärinä Saksassa, valkoisen armeijan joukoissa Suomen sisällissodassa ja viimeksi Kainuussa rauhattoman itärajan väkivaltaisissa oloissa. Todistajat kertoivat, että Joki oli käyttäytynyt omituisesti koko helmikuisen illan ennen veritekoa. Juuri ennen murhia hän oli itkien pelännyt, että häntä lyödään. Traumaattiset sotamuistot ja ”patologinen humala” olivat saaneet Joen luulemaan poliiseja vihollisiksi, jotka yrittivät vangita hänet.
Raastuvanoikeus totesi, että Joki oli tappanut poliisit syyntakeettomana ja vapautti hänet. Myöhemmin Joki teki pitkän uran liike-elämässä pääosin Tampereella ja osallistui myös talvi- ja jatkosotaan.
Kolme vuotta myöhemmin, kesällä 1924 Tampereen kupeessa Messukylässä tapahtui kaksoismurha, jossa toistui sama kuvio. Murhaaja oli traumatisoitunut sotaveteraani Yrjö Lintupää, ja hänkin vetosi patologiseen humalaan.
Lintupäätä syyttänyt nimismies Väinö Neronen painotti loppupuheenvuorossaan kihlakunnanoikeudessa ajan holtittomuutta:
– Jos juopumus katsotaan perusteeksi, joka poistaa taikka vähentää rangaistavaisuutta, niin epäilemättä saatetaan oikeusjärjestyksemme vaaranalaiseksi, varsinkin nykyaikana, jolloin miltei jokainen verityö on niin sanottu humalatapaus.
Pitkänniemen mielisairaalassa nuorelle viilari Lintupäälle juotettiin kieltolain Suomessa harvinaista herkkua: aitoa konjakkia. Kyse oli kokeesta, jossa ylilääkäri Ilmari Kalpa pyrki selvittämään miehen taipumusta patologiseen humalatilaan. Tunteja kestäneen ryypiskelyn aluksi mies hilpeytyi mutta masentui pian. Lopuksi hän raivostui silmittömästi ja hakkasi verille sekä hoitajan että itsensä. Lintupää luuli ilmeisesti olevansa venäläisten saartamana Viron vapaussodassa, johon hän oli osallistunut vuonna 1919.
Sotatrauma vaikuttaa aidolta, vaikka nykyään alkoholikokeen tapaista tutkimusta pidetään kelvottomana. Enää itse aiheutettu humalatila ei myöskään ole syyntakeettomuuden peruste. Patologisen humalan käsitekin on aikoja sitten kuopattu.
Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri ja Turun yliopiston dosentti Hannu Lauerma kertoo kuitenkin, että erityisesti alkoholi yhdistettynä asosiaaliseen persoonallisuuteen ja tiettyyn genetiikkaan altistaa väkivallalle.
– Jos ihmisellä on normaali kyky ottaa toiset huomioon ja hän toistuvasti käyttäytyy väkivaltaisesti, hän joko lakkaa käyttämästä alkoholia tai menee ryyppäämään jonnekin saarimökille, jossa hän ei voi tehdä muille pahaa, Lauerma sanoo.
Lauerma on ammatissaan tutkinut myös ilmiötä, josta elää sitkeästi samanlainen väärä käsitys kuin entisaikojen rangaistusten ankaruudesta. Myytti on se, että perhesurmia tapahtuisi nykyään poikkeuksellisen paljon.
Helmikuisena yönä vuonna 1932 pirkkalalainen perheenisä käveli levottomana pimeässä pirtissään. Aamuyöllä hän tarttui puukkoon ja tappoi erittäin raa’alla tavalla vävynsä, tyttärensä ja pienen tyttärentyttärensä.
Aamulehden toimittaja saapui seuraavana aamuna rikospaikalle, joka sijaitsee nykyisen Pirkkalan kunnan alueella. Vaimo oli todennäköisesti yhä sokissa.
– Kyllä minä joka yö jo pitkän aikaa olin pelännyt jotain tämän tapaista tapahtuvan ja pelko sydämessä menin usein nukkumaan, vaimo sanoi.
– Tiedän, että hän (aviomies) nytkin katuu tätä onnettomuutta ja katuu varmasti vilpittömästi.
Onnettomuudesta puhuminen oli tyypillistä. Julkisuudessa perhemurhia käsiteltiin usein kuin jonkinlaisia vääjäämättömiä luonnonilmiöitä. Tavallaan ne olivatkin sellaisia, sillä ennaltaehkäiseviä mielenterveyspalveluita ei ollut.
Uutisia hirmuteoista oli jatkuvasti 1920- ja 1930-luvun lehdissä: lapsia heitettiin jokeen, surmattuja vastasyntyneitä löytyi roskiksista ja vanhemmat tappoivat perheitään kirveellä, lipeäliuoksella tai arsenikilla. Myös äidit syyllistyivät joukkomurhiin.
Vuonna 1936 tapahtui Sievissä perhemurha, jossa vanhemmat yhdessä myrkyttivät kuusi lastaan kuoliaaksi. Samana vuonna Ylistarolla äiti myrkytti kuusi lastaan kuoliaaksi. Hänet todettiin syyntakeettomaksi ja päästettiin sterilisoinnin jälkeen vapaaksi.
Lauerma ei tunne 1920–1930-luvun tilannetta hyvin mutta huomauttaa, että vielä 1950-luvulla alle 14-vuotiaan lapsen todennäköisyys tulla tapetuksi oli moninkertainen 2000-lukuun verrattuna. Syitä 1920-1930-lukujen perhemurhiin lienee monia: abortit olivat laittomia, ehkäisy oli harvinaista, nykyaikaiset mielenterveyspalvelut puuttuivat eikä lapsivuodepsykoosista kärsinyt nainen päässyt helposti hoitoon.
– Nykyään näitä tragedioita estävät juuri ne palvelut, joista puhutaan hirveänä holhoamisena, Lauerma sanoo.
Lauerma tarkoittaa neuvoloita, mielenterveyspalveluita ja lastensuojelua.
Näihin palveluihin liittyy esimerkki siitä, kuinka ymmärtäväistä 1920-luvun kriminaalipolitiikka saattoi olla. Vuonna 1968 Helsingin lastenhuoltotoimiston toimistopäällikön tehtävästä jäi eläkkeelle alan arvostettu ammattilainen, tohtori Margit Niininen. Hänet oli nuoruudessaan tuomittu alentuneesti syyntakeisena tehdystä tahallisesta taposta. Niininen ampui miehen Turun Vartiovuorenmäellä vuonna 1927 ja istui teosta vankilassa alle kolme vuotta.
Tekstin lähde: Aamulehti/Veikko Kanninen
Kuvat: Aamulehti/Vapriikin kuva-arkisto; Vaasan maakunta-arkisto; Suomen poliisilehti 5/1936; Kansallisarkisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti